Sotasyyllisyysoikeudenkäynti - Toimivalta - Tuomion purkaminen
| Diaarinumero: | 904/1/90 |
| Antopäivä: | 27.11.1992 |
| Ratkaisija: | OKA |
Kysymys sotasyyllisyystuomion purkamisesta
Oikeuskanslerille osoitetussa kirjoituksessa pyydetty häntä ryhtymään toimenpiteisiin sotasyyllisyysoikeuden tuomion purkamiseksi korkeimmassa oikeudessa sillä perusteella, että tuomio on perustunut väärään lain soveltamiseen (oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 4 kohta). Oikeuskanslerin ratkaisussa tarkasteltu purkuhakemuksen edellytyksiä valtiosääntöoikeuden ja kansainvälisen oikeuden kehyksellä rikos- ja prosessioikeuden valossa. Oikeuskansleri katsonut, että asiassa ei ole tullut esille perustuslain säätämisjärjestyksessä säädetyn sotasyyllisyyslain (890/45) soveltamisessa sotasyyllisyysoikeudessa sellaisia oikeudellisia virheita tai harkintavallan ylityksiä, jotka loisivat riittävän oikeudellisen pohjan hakemukselle lähes 50 vuotta sitten annetun tuomion purkamiseksi.
OK 31:8
1 YHDISTYKSEN KIRJOITUS
Yhdistys on oikeuskanslerille osoittamassaan, 4 päivälle joulukuuta
1990 päivätyssä kirjoituksessa pyytänyt oikeuskansleria
ryhtymään toimenpiteisiin sotasyyllisyysoikeuden (SSO)
tuomion purkamiseksi korkeimmassa oikeudessa sillä perusteella,
että tuomio on perustunut väärään lain soveltamiseen (oikeudenkäymiskaaren
31 luvun 8 §:n 4 kohta).
Kirjoituksessa on esitetty seuraavaa. Vuosina 1945 ja 1946
silloinen oikeuskansleri oli ajanut SSO:ssa kahdeksaa syytettyä
vastaan syytettä sotaan syyllisten rankaisemisesta annetun
lain (890/45) 1 §:n nojalla virka-aseman väärinkäyttämisestä
valtakunnan vahingoksi. Syyte oli jo sinänsä ollut Suomen oikeusjärjestelmän
vastainen, koska se oli perustunut tekojen
jälkeen säädettyyn lakiin.
SSO:n istunnossa 16.2.1945 oli äänestetty tuomiosta, ja jo sinänsä
lainvastainen tuomio oli päätetty julistaa 18.2.1946.
SSO:n istunnossa 17.2.1946 oli luettu Neuvostoliiton ylimmän
sotilasjohdon vaatimus, jonka mukaan Ryti, Tanner, Rangell,
Linkomies ja Kivimäki oli tuomittava 5 - 10 vuoden rangaistuksiin
sekä Ramsay, Reinikka ja Kukkonen syyllisyyden mukaan,
mutta ei vain symbolisiin rangaistuksiin, ja tuomiota ei saanut
julistaa 18.2.1946. SSO:n 18.2.1946 pidetyssä istunnossa
eräät oikeuden jäsenet olivat ilmoittaneet haluavansa vielä
miettiä tuomiota, minkä vuoksi tuomion julistaminen oikeudenkäymiskaaren
23 luvun 6 §:n nojalla oli siirretty tapahtuvaksi
21.2.1946 kello 15.
SSO:n istunnossa 19.2.1946 oli luettu ilmoitus, jonka mukaan
valtioneuvosto oli huolissaan oikeudenkäynnistä. Oikeuteen oli
annettu myös Iso-Britannian ilmoitus, jonka mukaan Iso-Britannia
vaati ankarampia rangaistuksia kuin valvontakomissio ja
3 1/2 vuoden rangaistusta voitaisiin pitää provokaationa. Oikeuden
pöytäkirjaan oli liitetty myös Sveitsin liitto-oikeuden
presidentin kanta, jonka mukaan syytetyt olisi tuomittava 20 -
30 vuoden rangaistuksiin ja myöhemmin armahdettava olojen rauhoituttua.
SSO:n istunnossa 20.2.1946 pöytäkirjaan oli otettu pääministeri
J.K. Paasikiven allekirjoittama kirje, jonka mukaan valtioneuvosto
esitti valvontakomission vaatimusten hyväksymistä.
Oikeuteen oli annettu myös salasähkeenä tullut Ison-Britannian
viesti, jonka mukaan Suomelle olisi vahingoksi, mikäli rangaistukset
olisivat lieviä.
Tämän jälkeen SSO:ssa oli äänestetty uudestaan tuomiosta.
Uuden äänestyksen tuloksena Neuvostoliiton nimeämät viisi syytettyä
olivat saaneet 5 - 10 vuoden rangaistukset, kun taas
kolmen muun syytetyn rangaistukset olivat jääneet ennalleen.
Räikeimmin ulkovaltojen puuttuminen asiaan oli näkynyt professori
Kivimäen tuomiossa, joka oli muuttunut häntä vastaan ajetun
syytteen hylkäämisestä viiden vuoden vankeusrangaistukseksi.
Jälkimmäisen äänestyksen mukainen tuomio oli julistettu
21.2.1946 pidetyssä istunnossa.
Kirjoituksen liitteenä on yhteenvetotaulukko aikaisemmasta ja
myöhemmästä äänestyksestä, mikä taulukko aiemmin on julkistettu
eräissä sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä koskevissa teoksissa.
Yhdistyksen kirjoituksessa on esitetty, että SSO:n tuomio olisi
purettava, koska
- oikeusjärjestelmämme mukaan lakia ei voida soveltaa ennen
lain säätämistä tehtyihin tekoihin,
- SSO ei ollut riippumaton yleistuomioistuin, vaan poliittinen
elin, jonka ratkaisuun vaikuttivat asiakirjojen mukaan ainakin
valtioneuvosto ja liittoutuneiden ulkopoliittinen ja sotilaallinen
johto, ja
- objektiivisesti arvioiden syytettyjen ei todettu syyllistyneen
sellaiseen tekoon, joka täyttäisi edes tuomion perusteena
olevan lainkohdan tunnusmerkistön.
Kirjoituksessa on esitetty, että tuomion purkamista tukevat
lisäksi seuraavat seikat:
- Suomen hallitus on useamman kerran sodan jälkeen ja viimeksi
syksyllä 1990 tehnyt sopimuksia ja päätöksiä, jotka ovat vähentäneet
ulkovaltojen Suomen suvereeniudelle asettamia rajoituksia.
Nämä toimet ovat olleet sopusoinnussa Euroopan poliittisen
kehityksen kanssa ja saaneet myönteisen vastaanoton myös
entisissä vihollismaissa. Aikaisemmat ratkaisut ovat koskeneet
toimeenpanovaltaa; yhdistyksen kirjoituksessa ehdotettu prosessi
olisi johdonmukainen jatkotoimi tuomiovallan kohdalla.
- Nykyisin ei enää ole sellaisia ulkopoliittisia syitä, jotka
estäisivät tuomion purkamisen. Liittoutuneiden vaatimukset
vuonna 1946 perustuivat lähinnä rinnastuksiin silloin meneillään
olleen Nürnbergin oikeudenkäynnin kanssa. Myöhemmin sotahistorian
tutkimuksen perusteella ulkovallat ovat tarkistaneet
kantaansa.
- Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin yksityiskohdat ovat nykysuomalaisille
tuntemattomia, ja ellei tuomiota pureta, nuoremmalle
väelle voi syntyä harhakuva Suomen sodanaikaisen valtiojohdon
pyrkimyksistä ja toimintatavoista. Tämä harhakuva on omiaan
synnyttämään epäluottamusta poliittista johtoa kohtaan yleensä
aikana, jolloin rauhantilaa pidetään varsin merkittävänä arvona.
Yhdistys on edellä olevan perusteella ehdottanut, että oikeuskansleri
pyytäisi korkeinta oikeutta purkamaan SSO:n antaman
tuomion.
Yhdistys on lausunut pitävänsä parempana, että asia käsitellään
puhtaana oikeudenkäyntiasiana syyttäjä- ja tuomioistuinlaitoksessa
minkään poliittisen viranomaisen (esimerkiksi valtioneuvoston)
ottamatta kantaa asiaan.
2 LAKI SOTAAN SYYLLISTEN RANKAISEMISESTA
Jatkosodan päättänyt välirauhansopimus toiselta puolen Neuvostoliiton
ja Ison-Britannian sekä toiselta puolelta Suomen välillä
allekirjoitettiin 19.9.1944. Suomen osalta sopimus saatettiin
voimaan 23.9.1944 annetulla lailla (645/44).
Sopimuksen 13 artikla kuuluu seuraavasti: "Suomi sitoutuu yhteistoimintaan
Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista
syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi."
Välirauhansopimusta lähinnä seuranneena aikana maassamme lienee
ollut vallalla käsitys, että 13 artiklassa tarkoitettiin
ns. perinteisiä sotarikoksia. Liittoutuneiden valtojen taholta
oli kuitenkin vuoden 1943 lopulta alkaen, mm. Moskovan julistuksessa
30.10.1943, annettu lausumia, joiden mukaan sotarikoksiin
syyllistyneiksi oli luettava myös sotaan liittyviä poliittisia
rikoksia tehneet. Moskovan julistuksesta alkaen puhuttiin
suursotarikollisista ("major War criminals"). Poliittisluontoiseksi
sotarikokseksi alettiin katsoa myös sodan
aloittaminen. Liittoutuneiden piirissä vallitsi asiasta erilaisia
näkemyksiä, joiden yhteen sovittaminen tapahtui kansainvälisen
sotilastuomioistuimen perustamista koskeneen,
8.8.1945 tehdyn Lontoon sopimuksen liitepöytäkirjassa. Siinä
yhtenä kolmesta suursotarikosten lajista mainittiin "rikokset
rauhaa vastaan" ("crimes against peace").
Suomen eduskunnassa ns. kuutoset eli edustaja K.H. Wiik ym.
esittivät 23.1.1945 päivätyn kirjallisen kysymyksen, joka koski
vuosina 1939 ja 1941 puhjenneiden sotien syyllisyyskysymyksen
selvittämistä. Pääministeri J.K. Paasikivi esitti
31.1.1945 vastauksen. Hän selosti vastauksessa hallituksen entiseltä
tasavallan presidentiltä K.J. Ståhlbergiltä pyytämää
lausuntoa, jossa selvitettiin tasavallan presidentin ja valtioneuvoston
jäsenten oikeudellista vastuuta valtiosääntömme
valossa. Paasikivi lausui vastauksen lopussa, että hallituksen
mielestä oli syytä ryhtyä valmistamaan kirjallisessa kysymyksessä
edellytettyä selvitystä. Hallitus oli sen vuoksi päättänyt
tuota tehtävää varten ensi tilassa asettaa erityisen komitean.
Hallitus asetti 2.2.1945 filosofian tohtori Eirik Hornborgin
johdolla komitean selvittämään vuosina 1938 - 1944 harjoitetun
politiikan lainmukaisuutta ja tarkoituksenmukaisuutta.
Hornborgin komitean 12.7.1945 päivätty mietintö luovutettiin
hallitukselle 17.7.1945. Silloinen oikeuskansleri Toivo Tarjanne
laati hallitukselle 22.7.1945 päivätyn muistion mietinnössä
todettujen lainrikkomusten mahdollisesta oikeudellisesta
käsittelystä.
Edustaja Hertta Kuusinen ja 54 muuta kansanedustajaa teki
29.6.1945 välikysymyksen, joka koski sotasyyllisten saattamista
syytteeseen ja poliittista puhdistusta. Pääministeri Paasikivi
vastasi välikysymykseen 4.7.1945. Siinä hän mm. lausui
hallituksen kantana, että niiden henkilöiden, jotka kaikkein
näkyvimmällä tavalla olivat harjoittaneet natsilaista politiikkaa
ja edistäneet saksalaismielistä suuntausta, tulisi vetäytyä
syrjään johtavista asemista julkisissa ja yksityisissä
toimissa. Vastauksen lopussa hän esitti mm. seuraavaa: "Hallitus
katsoo, että sotasyyllisyyttä, samaten kuin poliittista
puhdistusta yleensäkin koskeva kysymys, joka on hallituksen ja
Eduskunnan yhdessä selvitettävä, olisi mahdollisimman pian
saatava lopulliseen ratkaisuun. Sitä vaatii maan ulkopoliittinen
asema. Mutta se on välttämätöntä myös maan sisäpoliittisen
rauhoittumisen vuoksi - -." Keskustelun jälkeen eduskunta hyväksyi
yksimielisesti yksinkertaisen päiväjärjestykseen siirtymisen.
Hallituksen esitys nro 54/1945 vp. laiksi sotaan syyllisten
rankaisemisesta annettiin 21.8.1945 pidetyssä presidentin
esittelyssä. Hallituksen valmistellessa esitystä sen tiedossa
oli edellä mainitun Lontoon sopimuksen sisältö. Lakiehdotusta
muotoiltaessa otettiin huomioon se, että liittoutuneiden valvontakomissio
oli edellyttänyt erityisen lain säätämistä välirauhansopimuksen
13 artiklan velvoitteiden täyttämiseksi. Tämä
ilmenee, paitsi hallituksen esityksen perusteluista, myös lakiehdotuksen
johtolauseesta, joka täysin poikkeaa normaalista.
Johtolause kuuluu seuraavasti: "Eduskunnan päätöksen mukaisesti,
joka on tehty valtiopäiväjärjestyksen 67 §:ssä määrätyllä
tavalla, säädetään Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain
Liiton sekä Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin
Yhtyneen Kuningaskunnan välillä 19 päivänä syyskuuta 1944 tehdyn
välirauhansopimuksen 13 artiklan määräysten täyttämiseksi
seuraavaa:".
Perustuslakivaliokunta antoi 4.9.1945 esityksen johdosta mietintönsä
nro 40/1945 vp. Mietinnön liitteinä oli korkeimman
oikeuden lausunto ja professori Kaarlo Kairan lausunto. Korkeimman
oikeuden 28.8.1945 päivätyn lausunnon lopussa esitettiin
kannanotto, jonka mukaan ehdotettu laki, joka tosin oli
tarkoitettu säädettäväksi valtiopäiväjärjestyksen 67 §:ssä
määrätyssä järjestyksessä, sisälsi niin monia ja perustavaa
laatua olevia poikkeuksia hallitusmuodosta ja yleisesti hyväksytyistä
oikeusperiaatteista, ettei lakia oikeudelliselta kannalta
voitu pitää valtiojärjestykseemme soveltuvana. Professori
Kaira 30.8.1945 päivätyssä lausunnossaan päätyi siinä tarkemmin
esittäminsä perustein toteamaan, että sotarikolliskäsitettä
oli välirauhansopimuksen 13 artiklassa tulkittava rajoittavasti
niin, että siihen kuuluivat ainoastaan sotarikolliset
entisessä yleisesti käytetyssä merkityksessä, mutta eivät
n.s. sotasyylliset. Saman tulkinnan esitti korkein oikeus
analysoidessaan lausunnossaan Lontoon sopimusta. Kaira totesi
lausunnossaan, että hän oli tarkastellut asiaa puhtaasti oikeudelliselta
kannalta. "Siihen, johtaako kysymyksen tarkastelu
poliittiselta kannalta toiseen tulokseen, ei ole aihetta
tässä kajota", lausui hän esityksensä lopussa.
Eduskunta hyväksyi 11.9.1945 hallituksen esitykseen sisältyneen
lakiehdotuksen perustuslakivaliokunnan ehdottamin muutoksin.
Lakiehdotus käsiteltiin valtiopäiväjärjestyksen 67 §:n
mukaisessa perustuslain säätämisjärjestyksessä. Edellä mainittu
johtolause, jossa todettiin lain tarkoitukseksi välirauhansopimuksen
13 artiklan määräysten täyttäminen, hyväksyttiin
hallituksen esittämän sisältöisenä. Lakiehdotuksen kolmannessa
käsittelyssä se yksimielisesti julistettiin kiireelliseksi ja
hyväksyttiin äänestyksessä, jossa annettiin 129 jaa- ja 12 ei-ääntä,tyhjiä 10, poissa 48. Laki vahvistettiin 12.9.1945.
Lain soveltamisen kannalta on otettava huomioon poikkeuksellisen
pitkä perustelulausuma, jonka sisällöstä niin ikään äänestettiin.
Hyväksyttyyn perustelulausumaan otettiin perustuslakivaliokunnan
mietinnön alkupuoli sellaisenaan. Lakiehdotuksen
kolmannessa käsittelyssä 11.9.1945 edustaja Lauri Kaijalainen
ehdotti perustuslakivaliokunnan mietinnöstä poistettaviksi 3.
ja 4. kappaleen ja niiden sijaan otettavaksi näin kuuluvan
kappaleen: "Siihen nähden, että Hallitus, jolla on parhaat
mahdollisuudet ottaa varteen kaikki asiaan vaikuttavat seikat,
on pitänyt ehdotettua lakia välirauhansopimuksen puheena olevan
artiklan velvoitusten täyttämistä varten välttämättömänä,
Eduskunta ei ole katsonut voivansa hylätä lakiehdotusta sen
sisällyksestä ja poikkeuksellisesta luonteesta huolimatta."
Asiasta äänestettyä perustelulausuma hyväksyttiin edustaja
Kaijalaisen ehdottamassa muodossa.
Sotaan syyllisten rankaisemisesta annetun lain (890/45) 1 §:n
1 momentti, jossa määritellään sen asiallinen soveltuvuus,
kuuluu seuraavasti: "Joka ratkaisevalla tavalla on vaikuttanut
Suomen joutumiseen sotaan vuonna 1941 Sosialististen Neuvostotasavaltain
Liittoa taikka Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin
Yhtynyttä Kuningaskuntaa vastaan tai estänyt sodan aikana rauhan
aikaansaamista, tuomittakoon virka-aseman väärinkäyttämisestä
valtakunnan vahingoksi vankeuteen enintään kahdeksaksi
vuodeksi taikka, jos asianhaarat ovat raskauttavat, kuritushuoneeseen
määräajaksi tai elinkaudeksi."
Lain 2 §:n mukaan tuossa laissa tarkoitetut syytteet käsitteli
erityinen sotasyyllisyysoikeus. Siihen kuului puheenjohtajana
korkeimman oikeuden presidentti ja jäseninä korkeimman hallinto-oikeuden
presidentti, Helsingin yliopiston lainopillisen
tiedekunnan professori, jonka ynnä varamiehen tiedekunta valitsi
keskuudestaan, sekä kaksitoista muuta jäsentä, jotka ynnä
tarvittavat varajäsenet eduskunnan valitsijamiesten oli valittava
suhteellisilla vaaleilla.
Lain 3 §:n mukaan syytteen nostamisesta määräsi valtioneuvosto
hankittuaan asiasta oikeuskanslerin lausunnon. Seuraavassa pykälässä
säädettiin, että syytettä ajoi oikeuskansleri tai hänen
määräämänsä henkilö. Syytteen nostamisesta säädettiin
5 §:ssä, että oikeus syyttää raukesi, jollei valtioneuvosto
vuoden 1945 aikana määrännyt syytettä nostettavaksi.
Lain 7 §:n 1 momentin mukaan oli, mikäli kysymyksessä olevassa
laissa ei toisin säädetty, sotasyyllisyysoikeuteen nähden soveltuvin
osin noudatettava, mitä valtakunnanoikeuden ja sen
puheenjohtajan toiminnasta on voimassa.
Lain 8 §:n 2 momentissa säädettiin, että tuomittujen armahtamisesta
oli voimassa, mitä tasavallan presidentin armahdusoikeudesta
on hallitusmuodossa yleisesti säädetty.
3 OIKEUDENKÄYNTI SOTASYYLLISYYSASIASSA
Eduskunta valitsi 14.9.1945 sotasyyllisyysoikeuteen kaksitoista
jäsentä ja varajäsenen kullekin heistä. SSO:n puheenjohtajana
oli aluksi korkeimman oikeuden presidentti N.Hj. Neovius
ja, hänen erottuaan terveydellisistä syistä, hänen jälkeensä
korkeimman oikeuden presidentiksi nimitetty Oskar Möller
1.12.1945 alkaen.
Valtioneuvosto asetti 13.9.1945 oikeusneuvos Onni Petäyksen
puheenjohdolla tutkijakunnan suorittamaan tutkinnan syyteratkaisussa
tarpeellisten seikkojen selvittämiseksi. Selvityksen
pohjalta tuli ratkaistavaksi myös, ketkä valtioneuvosto asettaisi
syytteeseen. Tutkijakunta toimitti valtioneuvostolle
alustavan kertomuksensa 15.10.1945 ja lopullisen kertomuksensa
24.10.1945.
Valtioneuvosto teki 6.11.1945 päätöksensä syytteeseen asetettavista,
sitten kun oikeuskansleri Tarjanne 17.10.1945 oli antanut
hallitukselle lausuntonsa tutkijakunnan alustavasta kertomuksesta
ja 3.11.1945 lopullisesta kertomuksesta. Valtioneuvoston
päätöksen mukaan SSO:ssa oli nostettava syyte tasavallan
entistä presidenttiä Risto Rytiä, entistä pääministeriä J.
W. Rangellia, entistä pääministeriä Edwin Linkomiestä, entistä
ulkoasiainministeriä Henrik Ramsayta, entistä valtiovarainministeriä
Väinö Tanneria, entistä opetusministeriä Antti Kukkosta,
entistä apulaisvaltiovarainministeriä Tyko Reinikkaa
sekä Suomen entistä lähettilästä Berliinissä T.M. Kivimäkeä
vastaan. Valtioneuvosto päätti samalla kaikkien syytettävien
vangitsemisesta.
Säätytalossa pidetty sotasyyllisyysoikeudenkäynti alkoi
15.11.1945, jolloin syyttäjänä toiminut oikeuskansleri Tarjanne
luki syytekirjelmän. Useiden käsittelykertojen jälkeen viimeinen
oikeuskäsittely pidettiin 2.2.1946, minkä jälkeen SSO
ryhtyi valmistelemaan päätöstään. Yhdistyksen kirjoituksessa
on selostettu tuomioistuimen ensimmäistä äänestystä 16.2.1946,
sitä seuranneita tapahtumia ja toista äänestystä 20.2.1946,
jossa eräiden syytettyjen osalta päädyttiin kovempaan rangaistukseen
ja myös Kivimäki katsottiin syylliseksi ja tuomittiin
rangaistukseen.
SSO:n päätös julistettiin 21.2.1946. Siinä tuomittiin syytetyt
päätöksessä kerrotuin perustein sotasyyllisyyslain 1 §:n nojalla
virka-aseman väärinkäyttämisestä valtakunnan vahingoksi
seuraaviin vapausrangaistuksiin: Ryti, asianhaarain ollessa
raskauttavat, 10 vuodeksi kuritushuoneeseen ja muut vankeuteen,
Rangell 6 vuodeksi, Tanner 5 vuodeksi 6 kuukaudeksi,
Linkomies 5 vuodeksi 6 kuukaudeksi, Ramsay 2 vuodeksi 6 kuukaudeksi,
Kukkonen ja Reinikka, ottaen huomioon heidän vähemmän
keskeisen asemansa hallituksessa, kumpikin 2 vuodeksi sekä
Kivimäki 5 vuodeksi. Samalla SSO määräsi silloin vapaalla jalalla
olleen Kukkosen vangittavaksi ja muut tuomitut pidettäviksi
edelleen vangittuina sekä passitti tuomitut Helsingin
lääninvankilaan saatettaviksi rangaistustaan kärsimään.
Tuomitut päästettiin rangaistusten täytäntöönpanosta annetun
asetuksen nojalla ehdonalaiseen vapauteen seuraavasti: Kukkonen
ja Reinikka 21.10.1947, Ramsay 24.12.1947, Kivimäki
21.8.1948, Linkomies ja Tanner 21.11.1948 sekä Rangell
21.2.1949. Tasavallan presidentti Paasikivi armahduspäätöksellään
19.5.1949 vapautti rangaistuksen jäljellä olleesta osasta
Rytin, joka lokakuusta 1948 alkaen oli ollut hoidettavana Kivelän
sairaalassa, sekä vielä ehdonalaisessa vapaudessa olleet
Linkomiehen, Kivimäen, Tannerin ja Rangellin rangaistustensa
jäljellä olleista osista.
Kaikki sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitut ovat nyt vainajia.
4 YLEISIÄ NÄKÖKOHTIA SOTASYYLLISYYSLAISTA
Sotaan syyllisten rankaisemisesta annettu laki oli monessa
suhteessa poikkeusluontoinen laki. Lain johtolauseessa lausuttiin
selvästi, että se oli säädetty välirauhansopimuksen 13
artiklan määräysten täyttämiseksi. Koska johtolause on lain
osa, sillä on merkitystä myös lain tulkinnan taustatekijänä,
tässä tapauksessa siinä suhteessa, miten SSO:n oli sovellettava
lakia.
Merkityksellinen oli myös pitkä perustelulausuma, joka sisältyi
eduskunnan vastaukseen. Perustelulausuma syntyi eduskunnassa
erityisen harkinnan ja äänestyksen tuloksena. Perustelulausumassa
selostetaan lain kansainvälisoikeudellinen tausta
samoin kuin perustuslain säätämisjärjestystä edellyttäneet
seikat, nimittäin poikkeaminen lakien taannehtivuuskiellosta
ja kiellosta asettaa satunnaisia tuomioistuimia. Näiden osalta
todetaan perustelulausumassa nimenomaan, että poikkeamiset
aiheutuivat esityksen antamiseen vaikuttaneista syistä.
Perustelulausumaan sisältyy muun muassa seuraavan sisältöinen
toteamus: "Esityksen antaminen merkitsee näin ollen toisaalta
sitä, että mainitun kansainvälisoikeudellisen sitoumuksen
täyttäminen, siltä osin kuin velvoitusta ei vielä ole katsottu
täytetyksi, Hallituksen käsityksen mukaan voidaan järjestää ja
on järjestettävä maan sisäisenä asiana, ja toisaalta sitä, että
Hallitus katsoo välirauhansopimuksen 13 artiklan säännösten
velvoittavan julistamaan rangaistaviksi lakiehdotuksen 1 §:ssä
tarkoitetut hallitustoimet, vaikka ne voimassa olevien lakiemme
mukaan eivät olisikaan rangaistavia."
Perustelulausuman viimeksi selostetussa kohdassa esitetyt seikat
samalla todentavat sen korkeimman oikeuden lausunnossa todetun
asian, ettei tuossa oikeudenkäynnissä voitu arvioida
syyksiluettavuuskysymyksiä tavanomaisten mittapuiden mukaan.
Tähän kiinnitti oikeudenkäynnissä huomiota syyttäjänä toiminut
oikeuskansleri Tarjanne.
Välirauhansopimuksen sopimusmääräykset velvoittivat erityisesti
maamme hallitusta tekemään voitavansa sopimuksen täyttämiseksi.
Tämä tekee ymmärrettäväksi sen, että hallituksen roolia
korostettiin muun muassa eduskunnan hyväksymässä perustelulausumassa.
Poikkeuksellinen järjestely oli se, että syytteen
nostamisesta päätti valtioneuvosto. Välirauhansopimuksen sopijapuolena
valtioneuvosto myös kantoi erityistä vastuuta sotaan
syyllisten rankaisemisesta liittoutuneiden valtojen edellyttämin
tavoin. Se seikka, että kysymys oli kansainvälisen sopimusvelvoitteen
täyttämisestä, tekee ymmärrettäväksi myös liittoutuneitten
valvontakomission aktiivisen toiminnan asiassa.
Sotarikosten käsitteen määrittelemisen kannalta keskeinen on
liittoutuneiden valtojen 8.8.1945 tekemä Lontoon sopimus, jonka
liitepöytäkirjaksi otettiin kansainvälisen sotilastuomioistuimen
(International Military Tribunal) peruskirja. Sen 6
artiklassa määriteltiin ns. suursotarikokset ("major war crimes"),
jotka jaoteltiin kolmeen ryhmään. Ensimmäisenä ryhmänä
määriteltiin rikokset rauhaa vastaan ("crimes against peace").
Sellaisiksi oli luettava hyökkäyssodan suunnittelu, valmistelu,
aloittaminen ja käyminen, kansainvälisten sopimusten ja
vakuutusten vastaisen sodan suunnittelu, valmistelu, aloittaminen
ja käyminen sekä osallistuminen yhteiseen suunnitelmaan
tai salaliittoon edellä mainittujen rikosten suorittamiseksi
("planning, preparation, initiation or waging of a war of aggression,
or a war in violation of international treaties, agreements
or assurances, or participation in a common plan or
conspiracy for the accomplishment of any of the foregoing").
Lontoon sopimus liiteasiakirjoineen oli pohjana liittoutuneiden
aloitteesta tai toimesta maailmansodan päätyttyä vireille
pannuissa sotarikosoikeudenkäynneissä hävinneellä puolella olleiden
valtioiden sodanaikaiseen poliittiseen ja sotilaalliseen
johtoon kuuluneita henkilöitä vastaan. Näistä oikeudenkäynneistä
tunnetuin on vuosina 1945-1946 kansainvälisen sotilastuomioistuimen
edessä käyty ns. Nürnbergin oikeudenkäynti
natsi-Saksan poliittiseen ja sotilaalliseen johtoon kuuluneita
vastaan. Lontoon sopimuksen yhteydessä määritelty sotarikoskäsite
vaikutti myös Suomen tekemän välirauhansopimuksen 13 artiklan
tulkintaan ja soveltamiseen. Se muodosti näin ollen
kansainvälisoikeudellisen ja -poliittisen perustan Suomenkin
sotasyyllisyysoikeudenkäynnille.
Sotaan syyllisten rankaisemista koskevan lain kansainvälispoliittisten
taustojen johdosta liittoutuneet vallat katsoivat
olevansa oikeutettuja valvomaan, että sotaan syyllisten rankaiseminen
Suomessakin tapahtui tavalla, joka täytti sodassa
voittaneella puolella olleiden valtojen vaatimukset. Liittoutuneiden
valvontakomissio osoitti aktiivisuutta suhteessa
eduskuntaan, valtioneuvostoon ja sotasyyllisyysoikeuteen sekä
lain valmistelu- ja säätämisvaiheessa että sotasyyllisyysoikeudenkäynnin
aikana. Tätä ilmensivät myös toimenpiteet, joilla
vaikutettiin tuomion sisältöön SSO:n siitä suorittaman ensimmäisen
äänestyksen jälkeen.
Jälkikäteen arvioiden voidaan todeta, että sotaan syyllisten
rankaisemisesta annetun lain valmistelun ja eduskuntakäsittelyn
aikoihin silloisen pääministerin J.K. Paasikiven johtama
hallitus ilmeisesti käsitti ulkopoliittiseksi välttämättömyydeksi
lain säätämisen ja eräiden sodanaikaiseen poliittiseen
johtoomme kuuluneiden henkilöiden tuomitsemisen sen nojalla
rangaistukseen. Hallitus pyrki johdonmukaisesti siihen, että
oikeudenkäynti tapahtuisi Suomessa maamme valtiosäännön mukaisessa
järjestyksessä säädettyä lakia soveltaen. Hallituksen
tavoitteena oli myös pitää syytettävien henkilöiden piiri suppeana.
Näissä pyrkimyksissä hallitus onnistui eduskunnan enemmistön
myötävaikutuksella.
5 TUOMIONPURKUEDELLYTYSTEN TARKASTELU
Seuraavassa siirryn tarkastelemaan kysymystä SSO:n päätöksen
mahdollisesta purkamisesta yhdistyksen kirjoituksen pohjalta.
Tänne on hankittu Valtionarkistosta käsille SSO:n pöytäkirjat
(neljä nidettä) ja niihin liittyvät asiakirjat (neljä nidettä).
5.1 Yleistä
Tuomioistuimen päätökseen tyytymättömälle on oikeusturvasyistä
yleensä varattu mahdollisuus hakea siihen muutosta oikeusastejärjestyksessä
ylemmältä tuomioistuimelta. Säännönmukaisissa
tapauksissa kysymykseen tulevat ns. varsinaiset muutoksenhakukeinot,
joiden käyttäminen on kytketty lyhyihin määräaikoihin.
Laissa säädetyin erityisin edellytyksin voidaan poikkeuksellisesti
tuomioistuimen lainvoimainenkin päätös poistaa tai sitä
muuttaa ns. ylimääräistä muutoksenhakukeinoa käyttäen.
Joissakin tapauksissa varsinainen muutoksenhakukeino ei ole
käytettävissä. Näin on muun muassa silloin, kun päätöksen on
ensi asteena tehnyt organisatoriselta asemaltaan sellainen
tuomioistuin, ettei oikeusastejärjestyksessä ole ylempää oikeusastetta.
Tällainen on tilanne niissä harvinaisissa tapauksissa,
joissa päätöksen on tehnyt korkein oikeus ensimmäisenä
oikeusasteena tai valtakunnanoikeus taikka esillä olevassa tapauksessa
kysymyksessä ollut sotasyyllisyysoikeus. Se seikka,
että varsinainen muutoksenhakukeino ei tule kysymykseen, ei
sinänsä sulje pois mahdollisuutta ylimääräisen muutoksenhakukeinon
avulla muuttaa päätöstä tai poistaa se.
Ylimääräisestä muutoksenhausta säädetään nykyään oikeudenkäymiskaaren
31 luvussa, joka on kokonaan uudistettu 20.2.1960
annetulla ja 1.7.1960 voimaan tulleella lailla (109/60). Siinä
säännellään kolme ylimääräistä muutoksenhakukeinoa, nimittäin
kantelu, lainvoiman saaneen tuomion purkaminen ja menetetyn
määräajan palauttaminen. Käsiteltävänä olevassa tapauksessa
harkittavaksi voi näistä tulla vain tuomionpurku, niin kuin
yhdistyksen kirjoituksessa on esitetty. Toimivalta lainvoimaisen
tuomion purkamiseen on 31 luvun 12 ja 14 §:n mukaan korkeimmalla
oikeudella.
SSO:n päätöstä julistettaessa olivat voimassa oikeudenkäymiskaaren
31 luvun aikaisemmat säännökset lainvoiman saaneen tuomion
purkamisesta. Sanotussa luvussa olleet kolme pykälää olivat
vuoden 1960 lainmuutokseen saakka sisällöltään alkuperäisen
vuoden 1734 lain mukaisia muilta osin, paitsi että 2 §:ään
oli tehty vähäinen lisäys vuonna 1868. Säännösten epätäydellisyyden
johdosta oikeuskäytännössä oli tuomion purkaminen katsottu
mahdolliseksi sellaisissakin tapauksissa, joita ei luvussa
ollut säännelty. Tämän ns. analogisen restituution historiallisena
perustana oli hallitsijan ikivanha oikeus purkaa
vääräperusteiset ja liian ankarat tuomiot.
Oikeudenkäymiskaaren uudistetun 31 luvun voimaantulosäännöksen
4 momentissa määrätään nimenomaisesti, että tuomion purkamista
tarkoittavaan hakemukseen, joka koskee ennen tämän lain voimaantuloa
julistettua tai annettua tuomiota, on sovellettava
uuden lain säännöksiä, kuitenkin siten, että eräät määräajat
on ollut luettava lain voimaantulopäivästä.
Oikeudenkäymiskaaren nykyisessä 31 luvussa purkuperusteet on
jaoteltu neljään pykälään sillä tavoin, että erikseen säädetään
tuomion purkamisesta riita-asiassa (7 §) sekä rikosasiassa
toisaalta syytetyn eduksi (8 §) ja toisaalta syytetyn vahingoksi
(9 §), minkä lisäksi on säännelty se tilanne, että
jotakuta on oikeudenkäynnissä käsitelty toisena henkilönä tai
väärällä nimellä (11 §). Tarkasteltavana olevassa asiassa
saattaisi näistä kysymykseen tulla tuomionpurkua rikosasiassa
syytetyn eduksi koskeva 8 §.
Kaikki SSO:ssa aikanaan tuomitut henkilöt ovat nyt vainajia.
Oikeuskäytännön kannan mukaan tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn
eduksi purkaa hänen kuoltuaankin. Oikeudenkäynnin asianosaisen
kuoltua on katsottu, että purkuhakemuksen saa tehdä
hänen oikeudenomistajansa.
Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 10 §:ssä on tuomionpurkuhakemukselle
säädetty eräitä määräaikoja. Ne eivät kuitenkaan koske
tuomion purkamista rikosasiassa syytetyn eduksi. Määräajat eivät
ole esteenä tuomion purkamiselle syytetyn eduksi silloinkaan,
kun kysymyksessä on ennen nykyisen 31 luvun voimaantuloa
1.7.1960 julistettu tai annettu tuomio. Ajan kulumisella on
kuitenkin myös ylimääräistä muutoksenhakua silmällä pitäen se
vaikutus, että hyvin pitkän ajan, esimerkiksi puolen vuosisadan,
kuluttua tapahtuvalle tuomionpurkuhakemukselle tulisi olla
hyvin painavia perusteita.
5.2 Oikeuskanslerin valta tehdä purkuhakemus
Oikeuskanslerilla on valta hakea purkua silloin, kun yleinen
etu sitä vaatii. Yleisen edun vaatimus täyttyy muun muassa
sellaisessa tapauksessa, että rangaistukseen tuomittu henkilö
myöhemmin osoittautuu syyttömäksi.
Tarkasteltavana olevassa tapauksessa on kuitenkin otettava
huomioon myös asian erityisluonne. Oikeuskansleri ei ajanut
syytettä SSO:ssa hallitusmuodon 46 §:ssä tarkoitettuna ylimmän
syyttäjän syytevallan käyttäjänä, vaan perustuslain säätämisjärjestyksessä
säädetyn erityislain nojalla tehdyn valtioneuvoston
päätöksen perusteella. Eduskunnassa tehtiin eräitä muutoksia
niihin lakiehdotuksen säännöksiin, jotka koskivat oikeuskanslerin
asemaa ja tehtäviä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä.
Hallituksen esitykseen sisältyneen lakiehdotuksen 3 §:n mukaan
syytteen nostamisesta SSO:ssa olisi määrännyt valtioneuvosto
oikeuskanslerin esityksestä. Lakiehdotuksen 4 §:n mukaan syytteen
ajaminen olisi ollut henkilökohtaisesti oikeuskanslerin
asiana. Perustuslakivaliokunnan mietinnössä katsottiin, että
valtioneuvostolla olisi lakiehdotuksen 3 §:n mukaan oikeus lähinnä
poliittisten tarkoituksenmukaisuusnäkökohtien mukaan rajoittaa
syytteiden nostamista. Sen vuoksi ehdotettiin 3 §:ää
muutettavaksi niin, että valtioneuvosto määräisi syytteen nostamisesta
hankittuaan asiasta oikeuskanslerin lausunnon. Lisäksi
perustuslakivaliokunta lausui seuraavaa: "Oikeuskanslerin
arvovaltaisen aseman vuoksi ylimpänä lain valvojana sekä
hänen monien tehtäviensä takia valiokunta on, koska kysymys on
poliittisluontoisesta oikeudenkäynnistä, jossa syyttäjään voidaan
kohdistaa aiheetonta ja epäasiallista arvostelua ja joka
voi aiheuttaa runsaasti työtä, katsonut tarpeelliseksi ehdottaa
4 §:ää muutettavaksi siten, että oikeuskanslerilla olisi
valta määrätä toinen henkilö sijaansa ajamaan syytettä sotasyyllisyysoikeudessa."
Eduskunta teki perustuslakivaliokunnan
ehdottamat muutokset.
Valtioneuvostolla on näin ollen ollut ratkaisuvalta päätettäessä
syytteen nostamisesta. Silloisen oikeuskanslerin, joka
tosin itse ajoi syytettä, harkintavalta ei siten ole ollut samanlainen
kuin normaalissa syyteasiassa.
Edellä selostetusta näyttäisi johtuvan, että harkittaessa mahdollisen
purkualoitteen tai muun syytettyjen maineen puhdistamista
tarkoittavan aloitteen tekemistä ensisijainen toimivalta
olisi valtioneuvostolla. Tähän suuntaan viittaavat myös ne sotasyyllisyysoikeudenkäyntiin
liittyneet poliittista harkintaa
edellyttäneet näkökohdat, joihin eduskunnan perustuslakivaliokunta
edellä toistetussa mietintönsä kohdassa viittasi. Valtioneuvosto
onkin katsonut olevansa toimivaltainen harkitsemaan
ehdotettuja toimenpiteitä sotasyyllisinä tuomittujen ja
niihin eräissä suhteissa rinnastettavien asekätkennästä tuomittujen
henkilöiden maineen palauttamiseksi.
Eduskunnassa on kerran esitetty kirjallinen kysymys sotaan
syyllisinä tuomittujen henkilöiden rangaistusten poistamisesta
ja kerran asekätkentään osallistuneiden kunnian palauttamisesta.
Antamissaan vastauksissa oikeusministerit eivät ole nähneet
perusteita lainsäädäntötoimiin tai muihin toimiin (ks.
oikeusministeri Arvo Helmisen vastaus 4.9.1956 edustajien Johannes
Wirtasen ja Jaakko Hakalan kirjalliseen kysymykseen sekä
oikeusministeri Hannele Pokan vastaus 15.4.1992 edustaja
Anna-Kaarina Louvon ynnä muiden kirjalliseen kysymykseen). Samoin
oikeusministeriön asettama työryhmä on oikeusministerille
antamassaan, 14.10.1992 päivätyssä mietinnössä omaksunut sen
kannan, että asekätkentälain nojalla langetettuihin tuomioihin
ei ole enää syytä millään julkisen vallan toimenpiteillä puuttua.
Totean kuitenkin, että asiantilaa on mahdollista tulkita myös
sillä tavoin, että oikeuskanslerilla ylimmän laillisuusvalvojan
ominaisuudessa olisi valta tehdä purkuhakemus tarkasteltavana
olevassa asiassa sen erityisluonteesta huolimatta.
5.3 SSO:n päätöksen purettavuus
Arvioitaessa sitä, voidaanko SSO:n päätös purkaa, on mielestäni
otettava huomioon ainakin seuraavia seikkoja.
SSO:n päätökseen ei voitu hakea muutosta varsinaisin muutoksenhakukeinoin,
niin kuin edellä olen todennut. Sotaan syyllisten
rankaisemisesta annetussa laissa tai sen perusteluissa
ei luonnollisestikaan ole säännöstä tai viittausta tuomionpurkuun
tai muihin ylimääräisiin muutoksenhakukeinoihin.
SSO oli poikkeusluontoinen, kokoonpanoonsa ja tehtäviinsä nähden
arvovaltainen erityistuomioistuin. Lähimmän vertauskohdan
tarjoaa valtakunnanoikeus niin kokoonpanon kuin tehtävienkin
osalta. Tätä ilmentää myös sotaan syyllisten rankaisemisesta
annetun lain 7 §:n 1 momentissa ollut nimenomainen viittaussäännös,
jonka mukaan SSO:een nähden oli soveltuvin osin noudatettava,
mitä valtakunnanoikeuden ja sen puheenjohtajan toiminnasta
on voimassa.
SSO:n erityisluonne ja sen sovellettavana olleen lain kertaluonteisuus
puhuvat sitä vastaan, että SSO:n päätös olisi purettavissa.
Sotaan syyllisten rankaisemisesta annetun lain 8
§:n 2 momentissa olevan, armahdusta koskevan erityissäännöksen
saatetaan niin ikään tulkita perustuvan sille näkemykselle,
ettei SSO:n tuomitsemiin rangaistuksiin voida myöhemmin puuttua
oikeudellisesti muulla tavoin kuin armahdusteitse. Samaan
suuntaan viittaa lain 5 §:ssä säädetty lyhyt määräaika.
Edellä on todettu, että lain 7 §:n 1 momentin perusteella lähimmän
rinnastuskohteen tarjoaa valtakunnanoikeus. SSO muistutti
kokoonpanoltaan ja tehtäviltään lähinnä juuri valtakunnanoikeutta.
Kysymys valtakunnanoikeuden päätöksen mahdollisesta
purettavuudesta on sekin epäselvä. Purkamista vastaan
puhuvana näkökohtana voidaan esittää, että valtakunnanoikeus
asemaltaan on tietyllä tavalla rinnastettavissa korkeimpaan
oikeuteen. Tietämäni mukaan korkeimman oikeuden harkittavaksi
ei ole saatettu kysymystä valtakunnanoikeuden päätöksen purkamisesta.
Toisaalta voidaan korkeimman oikeuden purkutoimivallan tueksi
esittää eräitä yleisiä näkökohtia. Vuoden 1734 laissa säännelty
tuomionpurkuvalta pohjautui hallitsijalle vanhastaan kuuluneeseen
valtaan purkaa vääräperusteiset ja liian ankarat tuomiot.
Voidaan ajatella, että maamme itsenäistyttyä ja muututtua
tasavallaksi korkeimmalle oikeudelle on siirtynyt aikaisemmin
hallitsijalle kuulunut tuomionpurkuvalta. Korkeimman
oikeuden tuomionpurkuvallasta säädetään korkeimmasta oikeudesta
22.7.1918 annetun lain (74/18) 3 §:n 5 kohdassa. Säännöksessä
ei mainita poikkeuksia tai rajoituksia.
Korkein oikeus voi purkaa omia päätöksiään. Korkein oikeus on
purkanut myös erikoistuomioistuinten tuomioita, joskaan valtakunnanoikeuden
päätösten osalta ei ole oikeuskäytäntöä, niin
kuin edellä olen todennut. Harkittaessa nimenomaan SSO:n tuomion
purettavuutta voidaan vielä viitata hallitusmuodon 47 §:n
2 momentin säännökseen, jonka mukaan virkasyytettä tasavallan
presidenttiä vastaan ajetaan korkeimmassa oikeudessa. Tämän
säännöksen nojalla ei milloinkaan ole nostettu syytettä. Tasavallan
presidentin virkatoiminnasta on syytettä ajettu vain
tarkasteltavana olevassa sotasyyllisyysasiassa.
Harkittaessa sitä, voisiko korkein oikeus purkaa SSO:n päätöksen,
on mielestäni vielä kiinnitettävä huomiota seuraavaan
seikkaan. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 14 §:ssä säädetään
niistä toimenpiteistä, joihin korkeimman oikeuden tulee ryhtyä,
jos se suostuu tuomion purkamista koskevaan hakemukseen.
Jos jutun uusi käsittely katsotaan tarpeelliseksi, korkeimman
oikeuden tulee tuon pykälän 1 momentin mukaan määrätä, minkä
ajan kuluessa ja missä tuomioistuimessa sekä millä tavoin juttu
on saatettava uudelleen käsiteltäväksi. Jos korkein oikeus
katsoisi olevan aihetta SSO:n päätöksen purkamiseen ja uuteen
käsittelyyn asiassa, asiaa ei enää voitaisi saattaa SSO:n käsiteltäväksi.
Kysymyksenalaista on, voisiko korkein oikeus itse
ottaa asian asiallisesti käsiteltäväksi, jos tarpeelliseksi
esimerkiksi katsottaisiin vain rangaistuksen lieventäminen,
mutta ei kokonaan poistaminen. Kysymyksessä olevassa lainkohdassa
säädetään tosin myös, että korkeimmalla oikeudella on
valta välittömästi oikaista tuomiota, milloin asia havaitaan
selväksi eikä hakemus koske rikosasiassa annetun tuomion purkamista
syytetyn vahingoksi.
Edellä olevassa tarkastelussa olen päätynyt toteamaan tulkinnanvaraiseksi,
voisiko korkein oikeus ottaa asiallisesti tutkittavaksi
SSO:n päätöksen purkamista koskevan mahdollisen hakemuksen.
Kun korkein oikeus luonnollisesti itse ratkaisee
tuomionpurkua koskevan toimivaltansa myös tulkinnanvaraisessa
asiassa, tulkinnanvaraisuus ei sinänsä olisi esteenä purkuhakemuksen
tekemiselle oikeuskanslerinkaan taholta, jos tuomionpurun
edellytykset riidattomasti olisivat käsillä ja painava
yleinen etu vaatisi hakemuksen tekemistä.
5.4 Purkuperusteiden tarkastelu
Purkuperusteita koskevista säännöksistä voisi tässä tapauksessa
tulla sovellettavaksi vain tuomion purkamista rikosasiassa
syytetyn eduksi koskeva oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §. Yhdistyksen
kirjoituksessa on viitattu nimenomaan mainitun pykälän
4 kohtaan, jonka mukaan tuomio voidaan purkaa, jos se perustuu
ilmeisesti väärään lain soveltamiseen.
5.4.1 Lain taannehtivuus
Ensimmäisenä perusteena yhdistyksen kirjoituksessa mainitaan,
että oikeusjärjestelmämme mukaan lakia ei voida soveltaa ennen
lain säätämistä tehtyihin tekoihin.
Rangaistussäännösten taannehtivan soveltamisen kielto sisältyy
oikeusjärjestykseemme yleisenä periaatteena, ja sitä ilmentää
lainsäädännössämme vuonna 1889 rikoslain voimaanpanemisesta
annetun lainluonteisen asetuksen 3 §:n säännös lievemmän lain
soveltamisesta lain muututtua ennen tuomiota. Periaate on nykyisin
lausuttu julki myös kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa.
Taannehtivuuden kiellon sisältävä sääntö oli kuitenkin tiedossa
valmisteltaessa ja säädettäessä lakia sotaan syyllisten
rankaisemisesta. Perustuslakivaliokunnan mietinnössä lausuttiin,
että ehdotettu laki poikkeaa siitä oikeusjärjestykseemme
kuuluvaksi katsottavasta periaatteesta, ettei ketään voida
tuomita rangaistukseen teosta, josta sen tekemisen aikana ei
ollut rangaistusta säädetty. Tämä on nimenomaan ollut yksi syy
siihen, että laki säädettiin perustuslain säätämisestä valtiopäiväjärjestyksen
67 §:ssä määrätyssä järjestyksessä. Menettelyn
lainsäädännöllisenä oikeusperustana on hallitusmuodon
95 §:n 1 momentin säännös. Lain johtolauseessa oli lausuttu
julki taannehtivuuden asiallinen peruste eli se, että laki oli
säädetty välirauhansopimuksen 13 artiklan määräysten täyttämiseksi.
Tarkasteltaessa rangaistussäännösten taannehtivuuden kieltoa
koskevaa periaatetta kansainvälisten ihmisoikeussopimusten valossa
on lisäksi kiinnitettävä huomiota seuraavaan näkökohtaan.
Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen vuonna 1966
hyväksymän kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan
kansainvälisen yleissopimuksen (KP-sopimuksen) 15 artiklan
1. kohdassa lausutaan, että ketään ei ole pidettävä syypäänä
rikokseen sellaisen teon tai laiminlyönnin perusteella, joka
ei ollut tekohetkellä kansallisen tai kansainvälisen lainsäädännön
mukaan rikos. Periaate on jo lausuttu 10.12.1948 annetun
ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen 11 artiklan
2. kohdassa. Samansisältöinen sopimusmääräys sisältyy Roomassa
vuonna 1950 ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi
tehdyn ns. eurooppalaisen ihmisoikeussopimuksen 7 artiklaan.
Kansainväliset ihmisoikeussopimukset perustuvat osaltaan juuri
2. maailmansodan ihmisoikeusloukkauksista saatuihin kokemuksiin.
Edellisessä kappaleessa mainitussa KP-sopimuksen artiklassa
oleva viittaus kansainväliseen lainsäädäntöön tarkoittaa
erityisesti ns. sotarikoksia, jotka kansainvälisten periaatteiden
mukaan on katsottu rangaistaviksi silloinkin, kun mikään
kansallinen rangaistussäännös ei ole sovellettavissa.
Edellä selostettujen seikkojen valossa päädyn siihen, ettei
kysymyksessä ole ollut sellainen ilmeisesti väärä lain soveltaminen,
jonka johdosta SSO:n päätöksen purkaminen saattaisi
tulla kysymykseen kysymyksessä olevalla perusteella.
5.4.2 SSO:n eli asian ratkaisseen tuomioistuimen erityisluonne
Toisena purkuperusteena yhdistyksen kirjoituksessa esitetään,
että SSO ei ollut riippumaton yleistuomioistuin, vaan poliittinen
elin, jonka ratkaisuun vaikuttivat asiakirjojen mukaan
ainakin valtioneuvosto ja liittoutuneiden ulkopoliittinen ja
sotilaallinen johto.
5.4.2.1 Tuomioistuimen kokoonpanosta
Hallitusmuodon 2 §:n 4 momentin mukaan tuomiovaltaa käyttävät
riippumattomat tuomioistuimet, ylimmässä oikeusasteessa korkein
oikeus ja korkein hallinto-oikeus. Perustuslain säätämisjärjestyksessä
on lisäksi säädetty 25.11.1922 annettu laki
valtakunnanoikeudesta. Hallitusmuodon 13 §:ssä säädetään, että
Suomen kansalaista ei saa tuomita muussa oikeudessa kuin siinä,
jonka alainen hän lain mukaan on. Hallitusmuodon 60 §:n 2
momentissa kielletään satunnaisen tuomioistuimen asettaminen.
Sotasyyllisyysoikeus kiistattomasti oli vain sotaan syyllisten
rankaisemisesta annetussa laissa tarkoitettuja syytteitä käsittelemään
asetettu poikkeusluontoinen tuomioistuin. SSO:n
erityisluonne todetaan jo hallituksen esityksessä laiksi sotaan
syyllisten rankaisemisesta.
Perustuslakivaliokunnan mietinnössä lausutaan tältä osin seuraavaa:
"Ehdotetun lain mukaan käsittelisi sen perusteella
nostettavat syytteet tarkoitusta varten asetettava erityinen
sotasyyllisyysoikeus niminen tuomioistuin. Tässäkin kohden lakiehdotus
sisältää poikkeuksen eräästä meillä vallitsevasta
oikeusperiaatteesta, nimittäin hallitusmuodon 60 §:n 2 momentissa
säädetystä kiellosta asettaa satunnaisia tuomioistuimia.
Lakiesityksen poikkeuksellisen luonteen vuoksi voidaan kuitenkin
pitää perusteltuna, ettei siinä tarkoitettuja asioita anneta
säännöllisten tuomioistuinten käsiteltäviksi."
Sotaan syyllisten rankaisemisesta annettu laki säädettiin valtiopäiväjärjestyksen
67 §:ssä säännellyssä perustuslain säätämisjärjestyksessä
myös juuri siitä syystä, että SSO oli hallitusmuodon
60 §:n 2 momentin säännöksestä poikkeavasti vain sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä
varten asetettu tuomioistuin.
Lainsäädännöllinen menettely voidaan perustaa hallitusmuodon
95 §:n 1 momentin säännökseen.
SSO oli sinänsä asetettu sotaan syyllisten rankaisemisesta annetun
lain 2 §:n 2 momentissa säädetyssä järjestyksessä. Tältä
osin kysymyksessä ei ole ollut oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8
§:n 4 kohdassa tarkoitettu ilmeisesti väärä lain soveltaminen
eikä kysymykseen tältä osin tule muukaan tuossa pykälässä
säännelty purkuperuste.
SSO:n kokoonpanon osalta totean, että se muistuttaa valtakunnanoikeuden
kokoonpanoa. Kummassakin tuomioistuimessa on virka-asemansa
perusteella määräytyviä lakimiesjäseniä sekä eduskunnan
valitsemia jäseniä. Erona on tosin se, että jälkimmäisten
suhteellinen osuus oli suurempi SSO:ssa.
5.4.2.2 Asian käsittely
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, joka pidettiin julkisena oikeudenkäyntinä
Säätytalossa, noudatettiin silloin voimassa olleen
lainsäädännön mukaista oikeudenkäyntimenettelyä. Syytettyjen
puolustus oli järjestetty tyydyttävästi: Heillä oli oikeusavustajat
ja heille varattiin asianmukaisesti tilaisuus
vastata esitettyihin syytteisiin sekä esittää vastanäyttöä.
Jälkikäteen on esitetty jonkin verran arvostelua prosessin
johtamisesta sen johdosta, että SSO:n puheenjohtaja keskeytti
useita kertoja eräiden syytettyjen ja heidän avustajiensa puheenvuorot.
Kysymyksessä olivat tilanteet, joissa puolustuksen
taholta pyrittiin selvittämään talvisodan syttymiseen johtaneita
tapahtumia. Puheenjohtaja katsoi nämä selvittelyt sotaan
syyllisten rankaisemisesta annetun lain 1 §:ään perustuneiden
syytteiden käsittelyn kannalta asiaan kuulumattomiksi kysymyksiksi.
Tuomioistuimen puheenjohtajan tulee oikeudenkäyntiä johtaessaan
huolehtia muun muassa siitä, ettei asiaan sekoiteta mitään,
mikä ei kuulu asiaan. Tämä ilmeni oikeudenkäymiskaaren
silloin voimassa olleen 14 luvun 5 §:stä.
Asian käsittelyssä ei mielestäni, myös oikeudenkäymiskaaren 31
luvun 1 §:n säännös huomioon ottaen, ole tapahtunut sellaista,
mikä voisi tulla kysymykseen purkuperusteena.
Ongelmallinen piirre oikeudenkäyntimenettelyssä oli oikeudenkäynnin
loppuvaiheessa tapahtunut ulkopuolinen puuttuminen
tuomittavien rangaistusten ankaruuteen, mikä on tuotu esiin
myös yhdistyksen kirjoituksessa. Oikeudenkäynnin päätösharkintavaiheessa
liittoutuneiden valvontakomissio saattoi Suomen
hallituksen tietoon, minkä pituisten rangaistusten tuomitsemista
pääsyytetyille pidettiin vähimmäisedellytyksenä sodan
voittajavaltojen kannalta tarkasteltuna. Valtioneuvosto puolestaan
katsoi valtakunnan edun vaatineen näiden saattamisen
SSO:n tietoon. Tästä aiheutui SSO:ssa toimitettu uusi äänestys,
jossa tuomio eräiden syytettyjen osalta koveni edelliseen
äänestykseen verrattuna.
Historiantutkimustiedon valossa voidaan pitää ilmeisenä, että
liittoutuneiden valtojen taholta pyrittiin vaikuttamaan ja
myös vaikutettiin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä annettuihin
rangaistustuomioihin.
Hallitusmuodon 2 §:n 4 momentin mukaan tuomiovaltaa käyttävät
riippumattomat tuomioistuimet. Tuomioistuinten riippumattomuus
sisältää muun muassa sen, että ulkopuoliset tahot, erityisesti
hallintovaltaa käyttävät toimielimet, eivät saa vaikuttaa tuomion
sisältöön. Tuomioistuimen riippumattomuuden periaatteen
rikkomista pidetään vakavana oikeudenkäyntivirheenä ja moitittavana
menettelynä.
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä on kuitenkin otettava huomioon
sotaan syyllisten rankaisemisesta annetun lain erityisluonne.
Niin kuin edellä on todettu, myös tuomioistuinta sitoi lakiin
kuulunut johtolause, jossa nimenomaan mainittiin lain tarkoituksena
olleen välirauhansopimuksen 13 artiklan määräysten
täyttäminen. Välirauhansopimuksen toista sopijapuolta edustanut
liittoutuneiden valvontakomissio katsoi olleensa oikeutettu
tuomaan esiin käsityksensä sopimuksen tulkinnasta. Valtioneuvoston
aktiivisuus asiassa taas johtui siitä, että se edusti
Suomea sopimuksen osapuolena. Eduskunta oli lakia koskeneessa
perustelulausumassaan niin ikään tuonut esiin hallituksen
aseman välirauhansopimuksen täyttämisen kannalta.
5.4.3 Syyllisyyskysymys
Yhdistyksen kirjoituksessa on kolmantena purkuperusteena esitetty,
että objektiivisesti arvioiden syytettyjen ei todettu
syyllistyneen sellaiseen tekoon, joka täyttäisi edes tuomion
perusteena olevan lainkohdan tunnusmerkistön.
Tältä osin kysymys on siitä, täyttyivätkö sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä
tuomittujen henkilöiden osalta sotaan syyllisten
rankaisemisesta annetun lain 1 §:n 1 momentissa rangaistaviksi
säädettyjen rikosten tunnusmerkistöt. Sanotussa lainkohdassa
rangaistavaksi säädetyn menettelyn teonkuvaus kuului seuraavasti:
"joka ratkaisevalla tavalla on vaikuttanut Suomen joutumiseen
sotaan vuonna 1941 Sosialististen Neuvostotasavaltain
Liittoa taikka Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhtynyttä
Kuningaskuntaa vastaan tai estänyt sodan aikana rauhan aikaansaamista".
Syytettävien henkilöiden piirin rajaaminen tapahtui
lain taustalla olleet ulkopoliittiset näkökohdat huomioon ottaen
tehtynä poliittisluonteisena ratkaisuna, mikä ilmenee
myös siitä, että lain 3 §:n mukaan valtioneuvosto määräsi
syytteen nostamisesta.
Sotaan syyllisten rankaisemisesta annetussa laissa säänneltyjen
tunnusmerkistöjen osalta on todettava, että ne sisälsivät
poliittisväritteisiä arvottamista edellyttäneitä tekijöitä,
erityisesti siltä osin, ketkä olivat "ratkaisevalla tavalla"
vaikuttaneet Suomen joutumiseen sotaan tai rauhan aikaansaamisen
estämiseen. Arvottamista edellyttävät elementit eivät muutoinkaan
ole vieraita etenkään ns. valtiollisten rikosten tunnusmerkistöissä.
Yhdistyksen kirjoituksessa ei ole tarkemmin yksilöity tai perusteltu
väitettä siitä, ettei syytettyjen objektiivisesti arvioiden
ollut todettu syyllistyneen sotaan syyllisten rankaisemisesta
annetussa laissa säänneltyihin tekoihin. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä
esitettiin syytettä tukenut oikeudenkäyntiaineisto
rikosoikeudenkäynnissä silloin noudatettavana
olleen lain mukaisessa järjestyksessä ja syytetyillä oli tilaisuus
vastata syytteisiin sekä puolustautua, niin kuin edellisessä
alakohdassa on todettu. SSO:lle jätettiin oikeudenkäynnin
kestäessä laaja asiakirja-aineisto. Mitään olennaista
uutta tosiasia-aineistoa syytteessä tarkoitetuista kysymyksistä
ei ole tiedossani eikä sitä myöskään ole esitetty yhdistyksen
kirjoituksessa.
Tarkasteltaessa asiaa SSO:n kannalta on todettava, että tuomioistuin
oli velvollinen noudattamaan hallitusmuodon 95 §:n 1
momentin mukaisesti valtiopäiväjärjestyksen 67 §:ssä säännellyssä
perustuslain säätämisjärjestyksessä säädettyä lakia sotaan
syyllisten rankaisemisesta. Soveltaessaan lakia tuomioistuin
joutui ottamaan huomioon lain johtolauseessa nimenomaisesti
mainitun seikan, että kysymys oli välirauhansopimuksen
13 artiklan määräysten täyttämisestä. Tällöin voitiin ottaa
huomioon se, että maan hallitus suhteessa liittoutuneisiin
valtoihin vastasi välirauhansopimuksen ja siten myös sen 13
artiklan mukaisten velvoitteiden täyttämisestä. Tämä näkökohta
tuli korostetusti esille eduskunnan hyväksymässä perustelulausumassa,
joka tuomioistuimen niin ikään oli otettava huomioon
lakia soveltaessaan. Kysymys oli ulkovaltojen vaatimuksesta
tapahtuneesta ja maamme lainsäädäntövaltaa käyttävän toimielimen
perustuslain säätämisjärjestyksessä hyväksymän lain nojalla
tapahtuneesta erittäin poliittisväritteisestä oikeudenkäynnistä,
jossa SSO joutui ottamaan huomioon edellä selostetut
näkökohdat.
Käsitykseni mukaan tiedossa ei ole seikkoja, jotka saattaisivat
sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittujen henkilöiden
syyllisyyskysymyksen sotaan syyllisten rankaisemisesta annetun
lain kannalta tarkasteltuna ja välirauhansopimuksen 13 artiklaan
perustuva kansainvälinen velvoitetausta huomioon ottaen
sellaiseen olennaisesti uuteen valoon, että rangaistustuomion
purkaminen tällä perusteella voisi tulla kysymykseen.
6 YHTEENVETO
Olen edellisessä pääjaksossa tarkastellut, onko asiassa olemassa
sellaisia painavia oikeudellisia perusteita, jotka loisivat
pitävän pohjan purkuesityksen tekemiselle. Olen ensinnäkin
katsonut, että vaikka sotasyyllisyysoikeuden tuomion purettavuus
on tulkinnanvarainen kysymys, tämä ei muodostaisi
estettä purkuhakemuksen tekemiselle.
Koska sotaan syyllisten rankaisemisesta annetun lain mukaan
valtioneuvosto päätti syytteen nostamisesta, valtioneuvostolla
näyttäisi myös olleen ja olevan ensisijainen valta ryhtyä toimenpiteisiin,
esimerkiksi tuomionpurkuhakemuksen tekemiseen,
mikäli siihen katsottaisiin olevan aihetta. Tällaisiin toimiin
ei valtioneuvoston taholta kuitenkaan ole nähty riittäviä perusteita
ja niitä on pidetty myös oikeuskulttuuriimme kuulumattomina.
Edellä selostetut seikat sinänsä eivät mielestäni kuitenkaan
olisi esteenä oikeuskanslerin taholta tehtävälle purkuesitykselle,
jos painava yleinen etu sitä vaatisi ja oikeudenkäymiskaaren
31 luvun mukainen purkuperuste riittävällä todennäköisyydellä
olisi käsillä. Sotasyyllisyysasia on laadultaan sellainen,
että painavan yleisen edun kriteeri olisi olemassa oikeuskanslerinkin
taholta tulevan purkuesityksen asiallisen
tutkimisen kannalta. Tämän johdosta olen oikeudenkäymiskaaren
31 luvun 8 §:n säännösten valossa tarkastellut yksityiskohtaisesti
yhdistyksen kirjoituksessa esitettyjä purkuperusteita.
Olen tarkastellut tuomionpurun edellytysten kannalta toisaalta
itse sotasyyllisyyslain säätämiseen liittyneitä valtiosääntö- ja
kansainvälisoikeudellisia peruskysymyksiä ja niiden merkitystä
oikeudenkäynnille, toisaalta sotasyyllisyysoikeuden menettelyä
ja annetun tuomion sisältöä. Sotaan syyllisten rankaisemisesta
annettu laki oli säädetty hallitusmuodon 95 §:n 1
momentin mukaisesti valtiopäiväjärjestyksen 67 §:ssä säännellyssä
perustuslain säätämisjärjestyksessä. Sotasyyllisyysoikeus
oli asetettu sotaan syyllisten rankaisemisesta annetussa
laissa säädetyssä järjestyksessä. Oikeudenkäynnissä oli syyteasian
poikkeusluonteisuudesta huolimatta noudatettu silloin
voimassa olleen lain mukaista oikeudenkäyntimenettelyä.
Tuomioistuimen oli lakia soveltaessaan ja tuomiota antaessaan
otettava huomioon se lain johtolauseessa mainittu seikka, että
lain tarkoituksena oli välirauhansopimuksen 13 artiklaan perustuvan
velvoitteen täyttäminen. Suomalainen osapuoli ei yksin
voinut määrittää tämän kansainvälisen velvoitteen sisältöä.
Sotasyyllisyysoikeus voi tulkintataustana ottaa huomioon
myös eduskunnan hyväksymässä perustelulausumassa esitetyt näkökohdat.
Annetut rangaistustuomiot perustuivat tuohon poliittisväritteiseen
lakiin, jota sotasyyllisyysoikeus epäilemättä
pyrki soveltamaan sen tarkoituksen mukaisesti. Liittoutuneiden
valvontakomission taholta tulleiden, maamme hallituksen sotasyyllisyysoikeudelle
välittämien soveltamisnäkökohtien huomioon
ottaminen rangaistustuomioista lopullisesti äänestettäessä
osoittaa sekin, että tuomioistuin sovelsi lakia sen
johtolauseesta ilmenevän erityisluonteen edellyttämällä tavalla.
Tarkastelu johtaa päätelmään, että sotasyyllisyysasiassa annettujen
tuomioiden arvostelu ja julkisuudessakin esitetyt
vaatimukset niiden purkamisesta eivät ensisijaisesti ole perustuneet
siihen, että lakia olisi sovellettu virheellisesti,
vaan siihen, että itse laki useissa kohdin koettiin aikanaan
ja koetaan nytkin oikeusjärjestyksemme perusteiden vastaiseksi.
Tähän liittyvät seikat oli kuitenkin selkeästi tiedostettu
ja jouduttu punnitsemaan jo lain säätämisvaiheessa, niin kuin
hallituksen esityksestä ja erityisesti perustuslakivaliokunnan
mietinnöstä sekä eduskunnan hyväksymästä perustelulausumasta
ilmenee. Lain sisällön asiallinen poikkeusluonteisuus ei ole
perusteltavissa oikeudellisin argumentein, vaan ainoastaan ottamalla
huomioon lain taustalla olleet, välirauhansopimuksesta
aiheutuneet maallemme asetetut ulkopoliittiset velvoitteet ja
niiden täyttämisen merkityksellisyys.
Olen tarkastellut purkuhakemuksen edellytyksiä valtiosääntöoikeuden
ja kansainvälisen oikeuden kehyksellä rikos- ja prosessioikeuden
valossa. Asiassa ei ole tullut esille perustuslain
säätämisjärjestyksessä säädetyn sotasyyllisyyslain soveltamisessa
sotasyyllisyysoikeudessa sellaisia oikeudellisia virheitä
tai harkintavallan ylityksiä, jotka loisivat riittävän oikeudellisen
pohjan hakemukselle lähes 50 vuotta sitten annetun
tuomion purkamiseksi.
Kaiken edellä olevan perusteella ja selostamistani syistä yhdistyksen
kirjoitus ei ole antanut puoleltani aihetta enempiin
toimenpiteisiin.
